Hangonsillan aaveraiteet

Hyvinkää on vanha rautatiekaupunki – kulkeehan maan ensimmäinen, vuonna 1862 valmistunut Helsingin-Hämeenlinnan rata sen lävitse. Vallinnutta vilperöintiä vain lisäsi aikoinaan siirtolaisia länsirannikon sataman suuntaan kuljettanut ja sittemmin hiljennyt Hangon rata. Vilkkaana risteysasemana kaupunki on nähnyt ja kokenut kaikenlaista – sellaistakin, jota pienesti hioten suusta korvaan ja korvasta suuhun kuljetellen kerrotaan. Menneen kaiut helisevät paikoin edelleen, sillä kaikki kuolleet eivät nuku.

Viitisentoista kesää sitten istui joukko miehenalkuja ja neitosia vanhan Hangon aseman lämpimällä laiturilla. Oli juhannusaika. Ilta-aurinko hellitteli nuorisoa: suorastaan lemmiskellen paahdutti poskia, pyyhkieli sirkeitä silmiä ja eläväisiä jäseniä. Haaleaksi valjunnut mutta asiansa ajava pullo kiersi kädestä käteen. Nauru pyrki vähän väliä ilmoille. Näin kului ilta. Ilma säilyi lämpimänä samettina, vaikka päivä painui metsän taakse.

Ratapiha kietoutui yönsineen, ystävän kasvonpiirteet pehmentyivät hämärässä. Yksi nuorukaisista keksi, että aletaan kertoa kummitusjuttuja. Ilonpito lämmitti suupieliä, iloliemi kyti vatsanmutkassa – mikäs siinä! Komea, tummatukkainen nuorimies tahtoi alkaa. Hän kertoi väräjävällä äänellään, sanojaan painotellen tarinaa lyypekkiläisen meripihkasepän jälkeläisen, Ahdenkallion kartanon isännän onnettomasta yöllisestä pappilamatkasta; siitä kuinka paholainen oli tienristeyksessä houkutellut taatta-Donnerin lupaamaan tälle sielunsa vaihtokauppana menestyvästä villakehräämöstä. Nuorukainen pääsi juuri kuvailemaan paholaisen painostavanpunaisina tuijottaneita silmiä, kun muutoin hiljaisena makaavalla ratapihalla tuikahti ilmoille pienoinen ääni: laiturin viereisen raiteen kisko piukahti kuin juna olisi tulossa.

Raudan yllättävä soinnahdus kesken jännittävän tarinan hyppäytti seurueen hartioita ilmaan ja laukaisi sarjan naurahduksia. Jutuniskijäkin oli hätkähtänyt hänet keskeyttänyttä ääntä, mutta jatkoi hetken perästä, rehvakkuudella säikähdystään peitellen tarinaansa. Kertomuksessa paholainen ja Donner seisoivat vastakkain risteyksessä. Pedon vuohensorkat painuivat tomuiseen tiehen. Tuuli humisi mustassa männistössä. Donneria epäilytti – verenkarvainen sopimus sielunvihollisen kanssa ei vaikuttanut kovinkaan järkevältä, mutta toisaalta tehtaalla oli jo lakkoiltu ja tulonmenetystä syntynyt… Riivaaja ojensi käärmeenkyntistä kämmentään. Donner pohti ankarasti, otti sitten oikean kätensä taskustaan ja lähti ojentamaan sitä hornanhenkeä kohti. Nuorimies matki omalla kädellään isännän liikettä ja pidätteli sanojaan, katseli selät kireinä kuuntelevaa yleisöään. Samassa kisko piukahti taas, ja yhdeltä neidoista pääsi hermostunut parahdus. Hitonko takia tuokin paukkaa! Siihen seurue ei saattanut sanoa mitään, osasi vain tuijottaa pimeässä kylmänä kiiltelevää kiskoa. Äkkiä se piukahtikin uudelleen, kovempaa. Alkoi laulaa epäsäännöllisin äänin.

Tarinaa kertonut nuorukainen oli avaamassa jälleen suunsa, mutta sulkikin sen ja osoitti pitkin raidetta lännen suuntaan. Kaarteen takaa näkyi heikkoa valoa. Joukko oli aivan ääneti ja katseli. Valo voimistui, paljastui kiskojen yllä liukuviksi kaasuliekeiksi hiljaisen, vuoren lailla lähestyvän höyryveturin keulassa. Tarina takertui nuorukaisen kurkkuun: ylhäällä hytissä seisoi mustassa puvussaan mies, josta ei voinut erehtyä. Veturi saavutti aseman, liukui hitaasti kohdalle vetäen täydessä valaistuksessa loistavia salonkivaunuja. Vaunujen sisällä oli juhlat: lämpimänkeltaisissa osastoissa tanssittiin ja naurettiin, pitkät kynttilät paloivat, teeserviisit ja sherrylasit lepäsivät damastisilla pöytäliinoilla. Juhlaväen hahmot olivat epämääräiset mutta kasvot tutut: Yrjö Saarinen nauratti naisia divaanilla, Helene Schjerfbeck istui syrjemmällä halkopoika vierellään. Anna Ahmatova oli syventynyt keskusteluun Eino Leinon kanssa. Markku Uusipaavalniemi harjasi pöytien keskelle jäävää paljasta lattiaa, mitä Eva Walhström katseli päätään puistellen. Mica Ikonen ja Ari Peltonen kumosivat absinttilasit ja läiskivät toisiaan selkään. JuFo III, Izmo ja Kaivo olivat hypänneet tuoleille ja värisyttivät takapuoliaan äänettömyydessä kuin jonkin hekumallisen tanssikappaleen lumoamina. Viimeisen vaunun viimeisessä osastossa, bysanttilaisella matolla verhotulla seslongilla istui punasilmäinen paholainen, joka ohi lipuessaan antoi katseensa porautua kauhistuneeseen nuoreen väkeen.

Juna meni ohitse. Se jatkoi matkaansa idän suuntaan, kunnes tuli pimeyden nielaisemaksi. Seurue ei uskaltanut hengittää vaan katseli toinen toistaan hengästynein silmin. Lopulta ohut ääni rikkoi hiljaisuuden. Se oli Jörn, kuiskasi vaaleahiuksinen neito. Se oli Jörn, ja se oli menossa tekemään uutta elokuvaa.

Advertisements
Avainsanat:

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s